Puhu minulle inspiraatiosta

Leffan päivänäytöksessä käyminen tuntuu kutkuttavan kielletyltä. Kaikki kunnon ihmiset ovat töissä. Mutta onpa ihanaa istahtaa teatterin parhaille paikoille ja levitellä takkinsa ja tavaransa ympärille, sillä kukaan popcornia kahmiva teini tai jokaisesta äännähdyksestä ikävästi mulkaiseva täti-ihminen ei ole tulossa häiritsemään elämystä.

Elokuvan tarinaa kertoi turvallinen, tummaääninen mieskertoja. Hän johdatteli katsojan mukaan, kuvasi päähenkilön kokemuksia, muistutti lopuksi opituista asioista ja rohkaisi luottamaan tulevaisuuteen. Ja silloin ymmärsin, kuinka lohdulliselta tuo viisas isähahmo sai oloni tuntumaan. Onkohan minun elämällänikin tuollainen kertoja, jonka olemassaoloa en vain itse tiedä? Henkilö, joka piirtää rakenteen kaikelle kokemalleni epämääräisyydelle, näkee merkityksen kaikessa tekemässäni ja johtaa taivaltani kohti jotain, minkä hän jo alusta alkaen tietää? Ehkä joku tietää tarinani ja kertoo sen vielä joskus.

Toivottavasti hänellä on miellyttävä ääni, sillä miellyttävä ääni on tärkeää. Sellainen paksun suklainen, joka kumpuaa syvältä viisaasta rinnasta ja heijastelee varmuutta, luottamusta ja onnea. Jossa on säröjä ja rosoja kaikkien kokemusten jälkeen, joiden yli voimakkaana kuultaa usko ja toivo. Ja joka kaikessa uskottavuudessaan täyttää kuulijan sisältä. Alan Rickman? Angie Stone? Ben E. King? Lauryn Hill? A.W. Yrjänä.

Ja mietin myös, miksei 500 Days of Summer toimivasta tarinasta, hyvistä näyttelijöistä, elävästä kuvauksesta ja loistavasta soundtrackista huolimatta tuntunut Oikein Hyvältä Elokuvalta. Yksinkertaista, oikeastaan. En etsi nyt elokuvista empatiaa sydänsuruihini ja samastumiskohteita kokemalleni riittämättömyydelle ja hukkaan heitettyjen tunteiden synnyttämälle tyhjyydelle. Haen oivalluksia, häivähdyksiä toisenlaisesta elämästä, inspiraatiota muutokseen ja kehittymiseen, vastauksia pohdintoihini tai syitä uudelle pohdiskelulle. Mutta tämän elokuvan jälkeen olin kaiken söpöyden jälkeen tyhjä.

Niinpä nyt kotona luen Imagesta dementiakertomusta, kuuntelen Lauryn Hillia ja koitan tuntea jonkin syvällisyyden kosketuksen sisälläni. Ei mutta, tässä lehdessähän on juttu A.W. Yrjänästä! ”Mitä tekisit jos saisit olla päivän Mitro Repo? Jättäisin alkkarit pois. Kaavun kanssa olisi jotenkin hyvä olla ilman alkkareita.” Jos tämä ei inspiroi, niin ei sitten mikään.