Istun Akateemisen Aalto-kahvilassa juomassa valkoista helmiteetä. Viereisessä pöydässä istuu nainen, joka ympyröi lukemastaan lehdestä kohtia. Sisustusliikkeiden osoitteita kenties. Tai kiinnostavia työpaikkoja. Ehkä asuntonäyttöjä kantakaupungissa. Tekosyynä asettelen takkiani paremmin tuolinnojalle voidakseni katsoa tarkemmin. Hän ympyröi tv-lehdestä tulevan viikon ohjelmaansa. Tässä ympäristössä sekin näyttää sofistikoituneelta, persoonalliselta ja taiteellisen boheemilta. Mitä jos istuisinkin rautatieaseman kahvilassa odottamassa junaa ja naapuripöydässä tällä hartaudella luettaisiin tv-lehteä, olisiko se sofistikoitunutta vai yksi rappiotilan merkeistä? Kuinka ympäristö kääntääkin mielipiteet.
Haluaisin olla porvari ja taiteilija yhtä aikaa: kerätä ympärilleni asioita, joista nautin ja joita pidän kauniina; kokea pieniä tämän kahvilan kaltaisia elämyksiä ympäri maailmaa; olla vapaa liioista aikatauluista; inspiroitua kirjoista ja lehdistä tyylikkäissä kirjakauppojen ja museoiden kahviloissa; kuvitella ympärilläni olevien mielenkiintoisten oloisten ihmisten persoonallisuuksia ja elämäntyylejä.
Miksi?
Ehkä se luo mielikuvaa siitä, olen lähempänä ihanneminääni, yhtä noista kahviloiden mielenkiintoisen oloisista ihmisistä. Ehkä tunnen itseni fiksummaksi tämän kaltaisessa ympäristössä kuin kotisohvalla, vaikkei tämä ole vaatinut minulta mitään enempää kuin nousun 3T:hen ja 3,90 euron sijoituksen teehen. Täällä huomaan pyrkiväni näyttämään siltä, että minulla on ajatuksia ja että ymmärrän jotain suurta. Taidan istuakin hieman takakenossa viestittäen avoimuutta ja itsevarmuutta, vaikka normaalisti nyhvään ryhdittömänä ja nuutuneen oloisena.
Tunnen itseni paljastuneeksi. Olen sama arkinen ja yksinkertainen, mutta hetken kuvittelin olevani lähes runollinen. Kirjakaupan kahvila pukee päälleni saman roolin kuin mietteliään oloiset askeleet valokuvanäyttelyssä ja liian kallis lasillinen nahkasohvaisessa viinibaarissa. Huomaan tekeväni tietoisia valintoja sen sijaan, että huomaamattani vain olisin se hattupäinen muistikirjaansa kirjoittava tyttö. Oivallus tekopyhyydestä nostaa häpeän punan poskille. Mikä on minua ja mikä sitä mitä haluaisin olla - en enää edes erota.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Anna, kävin taas lukemassa ajatuksiasi. Halusin vaan kertoa sen, ettet kuvittele kirjoittavasi tyhjille seinille.
Tykkäsin tosta otsikosta. :)Ja siis hyvä juttu muutenkin!
-E
Helsinki, maailman mittakaavassa pikkukylä, on siitä outo kaupunki, että se on ilmeisesti liian iso Suomen mittakaavaan. Jokaisen ihmisen on oltava jollain tapaa mielenkiintoinen kanssaihmisiään kohtaan, jotain erityistä erilaista. Syytä tähän en tiedä, kuten en ole myöskään ymmärtänyt mitä ihmettä "tavis" tarkoittaa. Sitäkö, ettei ole "mielenkiintoinen"? Miten olla tarkoituksella mielenkiintoinen? Mitä jos olis vaan oma ittensä. Vois sitten seuraavan kerran Hesassa [sic] käydessäni kysellä jokaiselta "anti-tavislaisuuttaan" peräänkuuluttavalta "mielenkiintoiselta" ihmiseltä että mikä kumma susta oikeen tekee niin erikoisen?
Ai niin, sussa ei ole mitään aitoa.
Mikä sitten on aitoa?
Mitä jos omaan aitoon itseen kuuluu pyrkimys kehittyä ja halu kokeilla uusia rooleja ja tyylejä? Erikoisuuden tavoittelun ei mielestäni pitäisi olla arvo itsenänsä, mutta se saattaa olla väline uusiin kokemuksiin ja maailmoihin. Kenellä on valta arvostella muita siitä ja kieltää se?
Lähetä kommentti